maanantai 11. helmikuuta 2013




-Ajatelkaamme ihmistä ilmaisunsa kautta, ilmaisunsa tuotteena. Nykytieteen valtavirran valossa todetkaamme, että ihmisiä muista planeetan lajeista erottaa ilmaisullisesti ennenkaikkea puhetaito ja taide, sen moninaisissa mahdollisissa määrityksissään. Ajatelkaamme, että puheen eräs perimmäisin rakenneosa äänteen jälkeen on sana. Äänneyhdistelmä, joka liitetään tarkoittamaan jotakin objektia, kuten kirves, tuli, riista, johtaja. Taikka myöhemmin jotakin abstraktia, kuolema, rakkaus, ystävyys, yhteisöllisyys. Ajatelkaamme, että ihminen on lausumansa sana. Sana, jolla ei puhuttuna ole vielä merkitystä, joka on vain tyhjä raami. On täysin merkityksetöntä, mitkä äänteet sanan muodostavat. Sitä voi ajatella väreinä, muotoina, makuina, hajuina, tuntemuksina tai muin tuntemuksin. Ajatelkaamme, että ihmisen ollessa Sana, jolla ei ole vielä objektiivista tarkoitusta ympäröivästä taikka ihmisen omasta todellisuudesta tarkkailtuna ole, sen merkitys muodostuu jonkin kautta. Jonkin, kuten muiden todellisuutta tarkastelevien olioiden kanssa. Saalistaja, uhka, lisääntymiskumppani, poika, mies, mitätön hiukkasten liittymä kosmoksessa. Muut sanat antavat sille tarkoituksen sen mukaan, mitä ne luulevat tämän Sanan tarkoittavan. Näistä heittelevistä tulkinnoista muodostuu keskiarvo pienen kosmisen yhtälön näkymättömässä pyörityksessä. Sitten ihminen kuolee, Sana lakkaa kuulumasta, näkymästä ja maistumasta. Jää jäljelle itseään laskevan keskiarvoa kuvaavan yhtälön hiljenevä ja hiipuva, näkymättömänä kuultava raksutus. Tämä on kosmoksen matematiikkaa, todellisuuden sivellin maalaamassa jatkuvaa maisemaa

{Ihminen on sana}


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti